maanantai 31. joulukuuta 2012

Kelluvat Kukat

 Tein joululahjoiksi kaulakoruja tytöille. Idean koruihin sain luokkatoverini Sinikan ballerinakorusta. Kiitokset ja terveiset vain Sinikalle, mikäli tätä joskus luet. Sain itse asiassa organzanauhatkin koruihin Sinikalta, ainoastaan valkoinen nauha on omasta varastostani.
Kelluvat Kukat lähikuvassa
 Upeita kukkahelmiä opin tekemään tosi hyvin tehdessäni Rokokoo -rannekorua ja tätä taitoa hyödynsin nyt. Kukat näyttävät kelluvan kirkkaassa lasissa, siitä nimi Kelluvat Kukat. Tein jokaiselle tytölle korun hänen lempiväristään, yhdelle vaaleanpunaisen, toiselle vaaleansinisen, kolmannelle violetin ja viimeiselle keltaisen. Keltainen väri oli haasteellisin, koska käytin siinä strikeria, joka on aina vähän arvaamaton mutta sain sen nyt straikkaamaan hyvin. Väri on raikas keltainen, electric yellow.
Kelluvat Kukat takaapäin
Unelmankevyt organzanauha antaa kaulakoruille tyttömäistä herkkyyttä. Korut ovat sen verran pitkiä, että menevät pään läpi mutta vein Sinikan alkuperäisen ballerinaidean vähän pidemmälle ja rusetille solmimisen sijasta pujotin nauhojen päät ristiin pienen helmen läpi. Näin helmi toimii ikäänkuin lukkona antaen korulle silti säätövaraa ja loput nauhanpäät roikkuvat vapaina. Nauhojen päihin on pujotettu pienen pienet helmet. Isoa kukkahelmeä ympäröivät pienet yksiväriset helmet kasaten leveätä organzanauhaa hiukan, sitten tuleekin lukkohelmi ja viimeksi pikkuhelmet nauhojen päihin.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Nautilus

Nautilus vielä rannekoruna
Viimeiset kaksi viikkoa ennen joululomaa oli lasinsulatusta. Meillä on ollut aiemminkin lasinsulatusta mutta tällä kertaa opiskelimme uusia tekniikoita. Esittelen tässä yhden hauskimmista ja helpoimmista. En tiedä sen suomenkielistä nimeä, enkä muista englanninkielistä termiä, joten nimesin sen uudelleen: "Enkunlakut uusiksi" -tekniikaksi. Kurssin tehtävänä oli tehdä koru lemmikille, joten tein kaulakorun kissalleni. En muistanut mitata kissan kaulaa, joten käytin rannettani mittana, koska ajattelin voivani käyttää korua rannekoruna, ellei kisu tykkäisi siitä. (Itse asiassa kisun kaula osoittautui paljon paksummaksi kuin ranteeni...) No, joka tapauksessa tässä tekniikassa leikataan lasista eri värisiä viipaleita, pinotaan ne päällekkäin uuniin ja stikataan, eli ei syväsulateta, vaan sulatetaan vain sen verran, että lasikerrokset tarttuvat toisiinsa. Kuten huomaatte, suomenkielisiä termejä ei juurikaan ole, stikkaus tulee sanasta sticking, mikä onkin hyvin kuvaava sana. Sitten stikatut lasipinot sahataan viipaleiksi ja nuo viipaleet asetellaan uuteen järjestykseen ja syväsulatetaan. Siinäpä tuo tekniikka pähkinänkuoressa.
Enkunlakut uusiksi. Stikatut pinot.
 Käytin kahdeksaa lasikerrosta, kirkasta ja opaakkia lasia sekaisin kivoina yhdistelminä. Näitähän olisi voinut tehdä loputtomiin, kivoja väriyhdistelmiä löytyy vaikka millä mitalla. Ihan ensimmäinen kokeilemani yhdistelmä oli kaunis: kirkasta persikan ja ruskean väristä lasia vuorotellen. Siitä en muistanut ottaa kuvaa stikattuna mutta alla olevassa kuvassa näkyy syväsulatettuna tuo kaunis yhdistelmä. Kyllä myöhemmin harmitti, kun tulin syväsulattaneeksi kaikki palat tuosta kauniista yhdistelmästä. Olisi pitänyt säilyttää vaikka yksi pala stikattuna. Käytin Bullseye -lasia, jota olen käyttänyt lasinsulatuksessa ennenkin ja jota minulla on aika paljon. Jos olisin ollut fiksu ja ahkera, olisin leikannut lasit huolellisesti ja tarkasti samanmittaisiksi. Se olisi vähentänyt kylmätyöstöä. Mutta olen laiskanpulskea, joten leikkasin lasiviipaleet noin suurinpiirtein samankokoisiksi. Alunperin tarkoitukseni oli näes sulattaa kaikki stikatut ja sahatut viipaleet uudelleen, jolloin ne sulaessaan muodostaisivat hauskoja kuvioita. 

Näimme Bullseyen opetusvideon tästä tekniikasta, ja kuviot olivat todella kauniita ja jännittäviä. Ja ehkäpä niin olisi käynytkin, jos olisin tehnyt lautasen kokoisia sulatuksia mutta kokeilin vain  pienempiä juttuja, enkä ollut ollenkaan tyytyväinen lopputulokseen. Tässä tekniikassahan idea on, että stikatut ja sahatut raidalliset lasiviipaleet leviävät eri tavoin syväsulatuksessa muodostaen hauskoja kuvioita. Palojen väliin jätetään tyhjää tilaa, jonka sula lasi täyttää. On olemassa ihan kaavakin, jolla voi laskea lasin painon mukaan, kuinka iso pala siitä sulatettuna tulee mutta minä kaiversin vain jonkinkokoisen kehyksen paksusta "uunipaperista" ja asettelin palat kehyksen sisään. Toiset kokeilivat sulattaa pieniä paloja ilman mitään kehystä ja käyhän se niinkin, silloin vain täytyy muistaa jättää reilusti väliä paloille, etteivät ne sula yhteen. Riippuen lasista, sen väristä, onko se kirkasta vai opaakkia, nuo raidat kulkeutuvat eri lailla täyttäen tyhjän tilan ja tehden kuvioita. Hauska tekniikka, joka perustuu sulan lasin erilaiseen käyttäytymiseen. Ja kuten aina lasinsulatuksessa, myös tämä tekniikka sisältää yllätysmomentin, koska etukäteen ei voi ihan tietää minkälaisia kuvioista tulee. Täytynee joskus kokeilla ihan tälläkin lailla, nyt tämä kokeilu jäi ajanpuutteen vuoksi vajaaksi. 

Osa enkunlakuista syväsulatettuina, osa sahattuina viipaleina.
Ihastuin sen sijaan stikattuihin enkunlakuihin. Ihastuin lasin kirkkauteen ja kuulauteen ja kuutiomaiseen muotoon. Tällä kertaa sahasin viipaleet itse, ne edellisen postauksen puhalletut lasitangot meille sahasi opettaja, mutta nyt saimme kokeilla sahausta itse. Ja se oli pelottavaa, saha on iso ja pelottava mutta kun muisti työskennellä rauhallisesti ja pitää hanskat erossa sahanterästä, niin hyvin se sujui. Ja märkää se oli, lasia työstäessähän aina käytetään vettä mukana, näin myös sahatessa. Hioin ja kiillotin muutaman sahatun viipaleen ja tein yhdestä kauniin riipuksen kiinnittämällä hopeoidun kuparilangan palan reunaan hiottuun uraan. Hiottavaa oli aika paljon, koska laiskuuttani en viitsinyt leikata paloja tarkasti samankokoisiksi, niin niiden reunat olivat todella erikokoisia. Onneksi hiekkaplaanilla ne sai aika nopeasti tasaisiksi ja olin jo sahatessa jättänyt reilusti hiomisvaraa paloihin, koska pieniä viipaleita oli todella hankala sahata. Palasia jäi vielä odottamaan jatkokäsittelyä ja muotoutumista koruiksi. Koska tekemäni koru oli kisun kaulaan liian pieni ja rannekoruna riipus oli liian painava, päädyin tekemään siitä pojalle kaulakorun. Ketju ja lukko ovat rodiumpäällysteisiä, joten ne kestävät kovankin käytön ilman kulumista. Sinisen värin vuoksi koru sai  nimekseen Nautilus.
Nautilus kaulakoruna pojan kaulassa.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Vilma

Vilma -kaulakoru
 Moninaisia tekniikoita olen koruissani käyttänyt, mutten varmaan koskaan yhtä mielenkiintoista kuin tässä Vilma -kaulakorussa. Eipä tulisi ensimmäisenä mieleen, että ylläolevassa kaulakorussa on käytetty puhallettua lasia mutta niin vain on. Olen itse puhaltanut allaolevassa kuvassa olevan lasiputken, josta korun riipusosa on tehty. Ja voin sanoa, että lasinpuhallus oli jännittävää, pelottavaa ja ihanaa yhtäaikaa. Ja todella vaikeaa, vaikka emme puhaltaneet muuta kuin yksinkertaisia lasiputkia, jotka sahattiin viipaleiksi.
Puhallettu putki kirkasta lasia
Sama lasiputki sahattuna viipaleiksi
 Lasihytissä oli kuumaa ja jännittävää ja meitä tungeksi ja pyöri siellä ihan liian paljon, ihme ettemme polttaneet toisiamme, eikä sattunut muuta vahinkoa kuin satunnainen sulan lasin tipahtaminen lattialle. Siis betonilattialle, joten ei tullut muuta kuin palanut jälki betoniin. Itse voin ylpeydellä sanoa, että onnistuin pitämään lasin pillissä, vaikka pari kertaa se meinasi siitä lörtsähtää lattialle. Ja sainpa aikaiseksi jotain lasitangon näköistäkin. Siis tarkoitushan oli puhaltaa ilmaa lasitangon sisälle, jotta siihen jää keskelle reikä. Ja nämä tangot sitten sahattiin erilaisiksi viipaleiksi, joista piti tehdä kaulakoru, jossa oli käytetty kolme sahattua viipaletta ja itse tehtyjä lamppuhelmiä, muutoin sai vapaasti käyttää luovuuttaan. Kuulostaa helpolta mutta on vaikeaa. Sulan lasimassan lämmönhallinta on vaikeaa. Eri lasit käyttäytyvät eri lailla ja minulla on kokemusta vain Morettin lasitangoista lamppuhelmiä tehdessä, tiedän miten ne käyttäytyvät sulana ja hallitsen sen lämmönhallinnan jotenkuten. Nyt oli kyseessä paljon isompi lasimassa ja eri lasi. Käytimme Iittalan kierrätyslasia koululla ja ensinnäkin se on ihan eri lasia kuin Morettin lasi ja toiseksi se on jo kierrätyslasia, mikä vaikuttaa lasin viskositeettiin. Niinpä lasitankojen puhaltaminen ja muotoilu oli yhtä sompaamista liian kuuman ja liian jäähtyneen lasin välillä. Liian kuuma lasi lörtsähtää lattialle ja liikaa jäähtyneenä se räsähtää rikki. Ensin se oli liian kuumaa ja sitä piti jäähdytellä, sitten kun rupesi muotoilemaan, niin kömpelöltä aloittelijalta se ei nopeasti sujunutkaan, joten sitten lasi jo olikin liian jäähtynyt ja sitä piti taas kuumentaa uudestaan. Ja kun ehkä jotenkin alkoi oivaltamaan miten kirkas lasi käyttäytyy, niin värillinen lasi olikin sitten jo ihan erilaista, se jäähtyi paljon nopeammin.
Kahdella eri tavalla hiotut lasiviipaleet.
Kokeilin hioa sahattuja lasiviipaleita kahdella eri tavalla: toisesta hioin pyöreän reunaosan ja toisesta sahatun ylä- ja alaosan. Siis pelkästään hioin, jättäen utuisen hiontajäljen, en kiillottanut kirkkaaksi. Sahatut palathan olivat vain sahauskohdistaan utuiset, reunoilta renkaat ovat kirkkaita puhalluksen jäljeltä. Jos olisin hionut ja kiillottanut sahausjäljet, olisin saanut täysin kirkkaita ja kiiltäviä lasirenkaita. Hetken mietin sitäkin vaihtoehtoa mutta pidin utuisesta jäljestä, joten hioin ainoastaan karkeimmat sahan jäljet pois ja jätin utuisen hiontajäljen. Koska reunat ovat kauniin kirkkaat ja kiiltävät, valo tulee sieltä ja saa renkaat hehkumaan utuisina. Hiekkapuhaltamalla lasiin saa samanlaisen utuisen jäljen mutta siihen jää sormenjälkiä, sen sijaan hiottuun pintaan ei jää sormenjälkiä, vaan pinta pysyy utuisena, vaikka siihen koskisi.
Vilma -kaulakoru alkaa muodostua.
Kaulakorua miettiessäni sain vision, jossa huurteisiksi jätettyihin renkaisiin yhdistyisivät musta, valkoinen ja kirkas keltainen väri. Kaulakorun nauha olisi musta ja jotenkin kevyt, ehkä virkattu. Yrittäessäni luoda tuota visiota todeksi, kokeilin erilaisia mustia nauhoja, vanhoja videonauhoja, mustaa kiiltävää lankaa, mietin jo jonkinlaista kumia tai muovia. Virkkasin lukuisia erilaisia nauhoja mutta mikään niistä ei ollut visioni mukainen. Videonauha oli ihanan kiiltävä mutta siitä tuli liian heppoinen nauha (lasi on aika painavaa) ja inhottavan kahiseva, kiiltävä musta lanka taas ei  näyttänyt virkattuna lainkaan sellaiselta kuin halusin, kumista ja muovista luovuin. Lopulta päädyin käyttämään pyöreää mustaa nahkanauhaa, joka oli riittävän ohutta, joskin ensin vähän jäykkää mutta notkistui, kun sitä vähän veivasin käsissäni.

Vilma -kaulakoru valmiina

Tein muutamia lamppuhelmiä, joissa yhdistin kirkasta lasia mustaan, valkoiseen ja kirkkaan keltaiseen. Riipusosa syntyi, kun helmiä ja lasinpaloja pöydällä pyöritellessäni huomasin helmien luiskahtaneen vahingossa lasirenkaiden sisään. Mielestäni se näytti hienolta ja niin koru alkoi pikkuhiljaa muodostua. Riipus olisi ollut mielestäni paras vain kahdesta renkaasta tehtynä mutten keksinyt miten muuten saan koruun vaaditun kolmannen sahatun palan, joten tein riipuksesta sitten vähän pitemmän.
Lamppuhelmilukko, yksityiskohta Vilmasta.
Kaulakoru on pitkä, joten lukko on vähän tarpeeton mutta halusin kokeilla yksinkertaista helmilukkoa, tekemissäni lamppuhelmissä sattui olemaan juuri sopiva keltainen helmi siihen. Virkkasin toiseen päähän vain yksinkertaisen ketjusilmukkalenkin, johon helmi sopivasti mahtuu. Lukko sijoittuu tietenkin korussa vähän sivulle, jotta se näkyy. Se on liian näyttävä yksityiskohta piilotettavaksi niskan taakse.
Riipusosa lähikuvassa
Tässä vielä riipusosa lähikuvassa, riittävän pitkä se olisi ollut jo kahdesta renkaasta tehtynä mutta toisaalta nyt pystyin käyttämään kaikkia värejä, keltaista, mustaa ja valkoista. Kaikissa lamppuhelmissä on päällä kerros kirkasta lasia, jolloin korostuu renkaiden huurteinen läpikuultavuus.
Etsattu lamppuhelmi, yksityiskohta Vilmasta.
Kuten jo alussa totesin, kokeilin tässä kaulakorussa  monia tekniikoita. Niinpä kokeilin myös helmen etsausta. Etsaamalla saa lamppuhelmiin ihanan huurteisen pinnan, niitä kun ei oikein voi hioa millään. Tässä ihan kirkkaasta lasista tehty helmi, jossa valkoiset kohotäplät, on upotettu etsausnesteeseen vartiksi ja lopputuloksena upea huurrettu helmi. Etsausneste on jotain laimeaa happoa (tarkkaa koostumusta en siitä tiedä), joka "syö" lasin kirkkaan pinnan. Etsatessa vain täytyy olla tarkkana, minkälaista lopputulosta hakee. Parhaiten se näkyy kirkkaassa lasissa, joista tulee huurteisia. Opaakista lasista voi äkkiä tulla "muovisen" näköinen, mikä tietenkään ei lasihelmessä ole ollenkaan suotavaa. Ei ole mielestäni järkeä etsata lasihelmestä Fimo-helmen näköistä, kun voi sitten tehdä Fimosta sen helmen. Mutta aina voi kokeilla, enkä ollenkaan väheksy Fimo-helmiä, päinvastoin, pidän niistä kovasti ja kunhan ehdin, aion itsekin kokeilla Fimoa.
Puhallettu värillinen lasiputki.
Kokeilimme puhaltaa myös värillistä lasia, uunista otettiin kirkas lasi ja väri laitettiin päälle hieromalla lasijauheessa, ihan kuten tein viikinkihelmiäkin. Kokeilin ihanaa limen vihreää, johon sain tehtyä vähän muotoakin, ettei ole ihan tasainen pyöreä putki. Kaikkinensa tämä lasinvalu ja -puhalluskurssi kesti kaksi viikkoa ja alla olevassa kuvassa näkyy valujen lisäksi sahattuja viipaleita, joita jäi vielä kirkkaita ja värillisiä odottamaan jatkotyöstöä ja muotoutumista koruiksi. Kurssi oli aikana lyhyt mutta antoisa. Siksipä siitä tulikin kaksi postausta erikseen, sen verran runsaasti asiaa oli. Ja lasinpuhallusta haluaisin vielä kokeilla uudelleen, sahatuista lasirenkaista saa upeita koruja.

Valu- ja puhalluskurssin kokonaissatoa.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Hyttivalua

Kipsimuotti ja siitä tehty hiekkavalu
Tutustuimme lasin valamiseen hyttivalukurssilla, kun teimme hiekkavaluja ja puuvaluja. Hiekkavaluja varten teimme ensin kipsistä muotin kaivertamalla. Sitten kipsimuotti painettiin sopivasti vedellä kostutettuun grafiittihiekkaan, johon jäi muotista jälki. Tuohon jälkeen tiputettiin sulaa kirkasta lasimassaa, joka sitten nostettiin jäähtymään uuniin. Kuulostaa yksinkertaiselta mutta on kaikkea muuta. Ensinnäkin muotin täytyy olla hiukan päästävä, eli yläpäästään kapeneva, jotta lasin saa hiekasta irti. Kuvioiden täytyy olla riittävän suuret, jotta sula lasimassa pääsee joka koloon ja kuviosta tulee selkeä. Lasimassa ei kuitenkaan ole ihan nestettä, joten pieniin koloihin se ei pääse. Kuten kuvasta ylhäällä näkyy, onnistuin tekemään hyvän kuvion, joka erottuu mutta reikää keskelle ei tullut. Se on porattu myöhemmin. Kuvassa olevassa valussa on vielä hiekkaa jäljellä. Alla olevassa kuvassa hiekat on puhdistettu ja pohjaa hiottu ja kiillotettu.
Valmiit pohjasta kiillotetut hiekkavaluriipukset
 Valut olivat aika paksuja, joten hiomista riitti. Onneksi vain yksi piti hioa ja kiillottaa valmiiksi asti, en olisi ehtinyt kaikkia hiomaankaan. Hion ja kiillotan kaikki neljä valmiiksi myöhemmin, nyt vain yhdestä tuli riittävän ohut, niistä tulee sitten hienoja riipuksia. Valuja on ensin hiottu hiekkaplaanilla karkein hionta, sitten timanttiplaanilla ja siitä sitten hienompaan hiontaan, kunnes lopulta on kiillotus. Kuulostaa helpolta mutta on aikaa vievää ja tarkkaa puuhaa. Joka vaiheessa pitää aina edellisen hionnan jäljet peittyä, muuten kiillotusvaiheessa ei tule kiiltävää jälkeä, jolloin pitää hionta aloittaa alusta.
Kauniit puuvalut
Puuvalujen tekeminen oli hauskaa. Sulaa lasia yksinkertaisesti kaadettiin märälle puulle, jolloin siihen paloi kuoppa ja lasiin jäi kaunis puunjälki. Niistä tuli pyöreitä valuja, joiden pohja oli hankala hioa, koska pyöreä valu lähti aina käsistä irti. Pyöreästä oli hankalaa saada pitävää otetta mutta onnistuin jotenkuten saamaan pohjan kiiltäväksi. Valu on aika raskas, joten täytyy miettiä, hionko siihen uran sivuun ja teen siitä riipuksen, vai jätänkö sen vain sellaiseksi. Se on kaunis ihan sellaisenaan pöydällä vaikka paperipainona.
Puuvalu pohjasta kiillotettuna